keskiviikko 15. huhtikuuta 2009



Kenraali eli mielenkiintoisia aikoja. Työ tolstoilasten kanssa maistui. Päivän askareet ja säännöllinen ryyppääminen pitivät druusit ja muut Lähi-Idän historialliset kansat loitolla. Kenraali ei myöskään riehunut. Hän piti itsensä kasassa näennäisellä helppoudella. Merkkejä tosin oli paljon ja merkeistä lähtevät viestilinjat olivat pitkiä. Ei tarvinnut kuin käydä kollektiivitilan ruokalan vessassa, niin seinät olivat raapustettu täyteen sanomia. Kenraali katkoi linjat lyhyiksi: ei kiinnosta.

Futuristi ja peilimies tekivät kumpikin töitä omalla sarallaan ja näkivät kenraalia lähinnä vain yhteisruokailuissa ja sapattina ryyppäämässä. Kenraali oli jättänyt pölyjen yönä kirjoittamansa viestit seinilleen, muttei kutsunut asuntovaunuunsa ketään. Silti hänen luokseen oli tunkua.

Tolstoilaisyhteisön juutalaiset ja ulkomaalaiset palkkasotilaat tulivat pyhän miehen luo juttelemaan niitä näitä. Riitti kun sai katsoa seiniä. Kokonainen armeijan joukkue tuli kenraalin kämpille viettämään iltaa ja kenraali ei puhunut koko aikana mitään. Siitä huolimatta hän oli ihailtu mies. Herkullisen näköiset juutalaistytöt kireissä armeijan housuissaan pyytelivät kenraalia kävelylle ja asuntoihinsa katselemaan aseita. Kenraali istui vesitornin päällä ja katseli tähtitaivasta. Kenraali käveli avokadopuiden alla ja ihaili kuuta. Kenraali oli diskossa tanssimatta ja oli haluttu.

Sepä se, kun ei kiinnostanut. Kenraali sai itsensä kiinni uima-altaan verkkoaidan ulkopuolelta vatsallaan nahkealehtisen puskan alta ja tajusi tuijottavansa amerikkalaismallista M-16 –rynnäkkökivääriä pitkin kohti tolstoilaistilan diskojonoa. Hän havahtui silloin, kun piti puristaa liipasimesta. Hän havahtui, ja muuttui samantien kylmäksi tajutessaan tilansa. Hän tuijotti kämmenselkiään, jotka oli maalattu mustiksi. Hän arvasi naamansa olevan samassa kunnossa. Kenraali nyrpisti nenäänsä ja toden totta: nihkeä oli kasvomaalista.

Häpeissään, kauhuissaan, järkyttyneenä ja hukassa kenraali ryömi taiten taaksepäin huomiota herättämättä ja sai livahdettua takaisin asuntovaunuunsa, jossa menetti tajun. Aamulla kenraali heräsi siihen, että ulko-ovea ryskytettiin. Hän nousi seisomaan ja huomasi lattian olevan täynnä vettä. Hän totesi myöskin niin rynnäkkökiväärin, kuin vessakopinkin olevan purettuna osiksi lattialla. Vettä suihkusi vessan putkista.

Kenraali avasi epäröimättä ulko-oven, jossa tolstoilaisten mekaanikko Schmulik ilmotti, että kenraalin asuntovaunu tulvii. Schmulik, joka oli laiha entinen sukeltaja ja nykyinen psykoottinen armeijan jeeppipartiomies oli jollain tapaa kenraalin ystävä. Yhdessä vessan putket tulpattiin, naama pestiin ja jäätiin lauantaipäiväksi ottamaan aurinkoa.

Kenraali kertoi Schmulikille, mitä diskojonolle oli meinannut käydä.

Iltapäivällä kenraali tappeli thaimaalaisten palkkasoturien kanssa, kävi lenkillä, punnersi, veti leukoja ja teki pitkät sarjat vatsalihaksia. Peilimiestä ja futuristia ei näkynyt missään. Iltaruoalla Schmulik vei kenraalin istumaan epämiellyttävän viisikymppisen äijän pöytään. Miehen tiedettiin olevan tiedustelupalvelun asiamies. Melko sisäänpäin sulkeutunut kaveri ei puhunut ruoalla kenraalille sanaakaan, mutta käski sitten aterian jälkeen mukaansa. Myös Schmulik lähti ja Siinailla alasammuttu hävittäjälentäjä. Kenraali tunsi koko ruokalan seuraavan osastonsa liikettä. Vietäisiinkö hänet nyt uhrille.

Mentiin tolstoilaistilan kokoushuoneeseen, jossa peilimies istui jo nurkassa. Ovi lukittiin ja tiedustelupalvelun mies viittasi kenraalin istumaan. Hän itse käveli sivuhuoneeseen Schmulikin kanssa ja palasi suuri saviruukku mukanaan. Schmulik kantoi vaappuen ruukkua ja asiamies näytti paikkaa lattialla, johon se laskettiin. Sitten sivuhuoneesta vedettiin vihreä muovinen kastelulatku, jolla ruukkuun alettiin viruttaa vettä. Schmulik sääteli veden paineita ja tiedustelupalvelun mies piteli letkua.

Kun vettä oli tarpeeksi käskettiin Schmulikia vääntämään hana kiinni. Puhuttiin hepreaa, jota kenraali ymmärsi riittävästi. Vähemmästäkin. Ulkona oli pimeää ja huoneessa heikko valaistus. Peilimies nousi nurkastaan ja käveli ruukulle. ”Tulehan katsomaan.”

Kenraali käveli ruukun luo ja katsoi sinne. Siellä oli vettä. ”Siellä on vettä.”

”Pistä pää sinne ruukkuun.”

Kenraali oli sanomassa ei mitään, mutta katsoi, hällä väliä, paremmaksi pistää pään ruukkuun. Kun pää oli ruukussa niin siellä suhisi ja kaikui. Myös hengitys kuului kuin meren kohina. Vahvat kädet puristuivat kenraalin niskaan ja pitelivät mahdollisesti niskoittelevaa päätä vastaanpanemattomasti paikoillaan, kun toiset kädet, tai ehkä kahdetkin, väänsivät kenraalin omat kädet selän taakse ja niputtivat ne yhteen. Sitten potkaistiin jalat alta taaksepäin ja kenraali jäi polvilleen haukkomaan henkeä pää ruukussa. Ruukun reuna painoi kaulaa, mutta hengitys kulki.

Ruukussa ei ollut täysin pimeää ja kenraali näki veden pinnasta, kuinka peilimies tuli hänen taakseen ja katsoi alas ruukkuun. Peilimiehellä oli kädessään pieni pullo, jota hän kallisti. Pullosta valui nestettä, sitten pinta värähti. Värinä ei loppunut. Veden pintaan sekoittui jotain öljyn omaista ja pintajännitys meni sekaisin. Peilimiehen kuvat vilistivät pitkin ruukkuveden pintaa ja kenraali näki myös itsensä pienten öljylauttojen sivustoissa, jotka säkenivät yhä pienemmiksi palleroiksi ja liittyivät sitten taas yhteen. Näky oli sukua kenraalin omille hikipisaroille.

Kenraali näki itsensä pukeutuneena vaaleaan kaapuun nousemassa Toyota Land Cruiser -pick upiin. Hän näki matkan ylös Golanin vuorille ja marssirivistön druuseja ja juutalaisia erikoismiehiä. Hän näki vihreässä yökiikarin valossa kuinka he ylittivät Syyrian rajan ja marssivat yhteyspaikalle, jossa kenraali luovutettiin syyrialaisille druuseille. Heillä oli vuoden 1986 valkoinen Volkswagen Golf, jolla ajettiin Damaskokseen.

Hän osti uudet Leviksen farkut Damaskoksen basaarista ja yöpyi druusien luona. Druusit antoivat hänelle vanhan Egyptin passin ja sanoivat, että hänen nimensä on Muhammad a-Ghazali ja että on asunut koko ikänsä Birminghamissa.

Sitten tulivat irakilaiset, jotka veivät hänet täpötäyteen bussiin ja sillä rajan yli erämaahan, jota kesti kunnes vastaan tuli Eufrat ja sitten Tigris. Hän yöpyi kaksi päivää bussissa ja päivän Assurissa Tigrisjoen laaksossa, jossa hänen kunniakseen teurastettiin kana. Myös lampaan lihaa oli tarjolla ja ehkä kamelia. Kanaa syödessään kenraali muisti näyttää kana –medaljonkiaan ja silloin naurettiin riemusta ja hänen olkaansa hakattiin.

Shiiat hankkivat hänet huoltokolonnan mukana Iranin rajan yli ja siellä hän ajoi pikkubussilla Teheraniin. Teheranissa suuren linja-autoaseman luona hän astui ajoneuvosta ja näki edessään kirkkaana viisautta loistavat kasvot, jotka sanoivat: ”Sahib kenraali, vihdoinkin.”

Hänet vietiin Iranin Ulkoministeriöön, jossa hän neuvotteli organisoivansa Teheranin Biennaalin, ensimmäisen tieteen, taiteen, humanismin ja arkkitehtuurin rehellisen kohtaamisen sitten keskiajan. Hän piirsi ulkoministeriössä mittakaavaan suuren ympyrän ja sen laidalle pienen ristinmuotoisen rakennuksen. Rakennus oli joka siiveltään satakunta metriä pitkä. Yhdessä siivessaä oli taide, toisessa arkkitehtuuri, kolmannessa tiede ja sitten humanismi. Kaikki siivet kohtasivat keskustassa, joka oli avoin forum. Kenraali muisti poikkitieteellisen kohtaamisensa suuressa hallissa pölyjen yönä. Tärkeää oli kuitenkin suuri valkoisesta kivimurskasta tehty kiekko, jota ristinmuotoinen rakennus kiersi kuin satelliitti.

Teheranista hänet ajettiin valtion kyydillä etelään Pakistanin rajalle, josta hän istui hedelmärekan kyydissä aina Lahoreen asti pohjoisessa. Niin sanotulla heimoalueella meni hyvin. Lahoressa hän tajusi ajaneensa harhaan ja lähti luovimaan kohti lounasta ja ylitti rajan Intiaan ja New Delhiin.

Siellä täällä pitkin matkaansa hän kyseli ihmisiltä tietä ja karttaa, mutta aina nämä piirsivät kenraalille oman versionsa maailmasta. Näitä ryppyisiä maailmankarttoja kertyi kenraalin matkaan tukuittain ja hän piti niistä hyvää huolta.

Intiassa kenraalin meno ikäänkuin rauhoittui ja hän etsiytyi jotenkin tietoisesti Ahmadabadiin ja otti sieltä bussin Bhavnagariin. Bussiasemalla tiedekkiinkin jo odottaa. Lauma riksakuskeja huuteli hänet nähdessään: ”Capitän, capitän!”

Hotellissa hän huomasi, että vieraskirjaan olikin varattu huone nimellä Capitän ja hän ilmoitti ottavansa sen. ”Se toinen herra kapteeni on jo ottanut huoneen.” Hotellivirkailija osoitti kenraalille suurta arvostusta. ”Saanko ehdottaa morsiussviittiä?” Kenraali ei suostunut morsiussviittiin, vaan sanoi olevansa se oikea kapteeni ja että huone tyhjäksi ja heti, ei tarvitse siivota.

Kenraalille ei väitetty vastaan. Pienen tuijottelun jälkeen hän lähti nousemaan vasemmalle kiertyviä portaita kakkoskerroksen kapteenin huoneeseen. Portaiden yläpäässä tuli vastaan huoneestaan ulos ohjattu puutarhuri ja matkustaja näkyi hääräävän jotain kiireellistä huoneen ovella.

”Terve.” Sanoi kenraali. Hän oli hyvin pölyinen, mutta ei kuumasta ja kuivasta ilmanalasta johtuen haissut juuri millekään. Hänellä oli kantamuksenaan mustasta farkkukankaasta tehty pieni selkäreppu, josta törrötti vesipullo. Jotain pehmeän näköistä oli säkin pohjalla. Ei paljoa.

Puutarhuri oli sanalla sanoen sanaton. Kenraali oli jo astumassa sisälle huoneeseen. ”Nähdään kuudelta respassa.” Sai puutarhuri rykäistyä.

”Kuudelta. Selvä.”

Puutarhuri ja matkustaja laskeutuivat hotellin aulaan, jossa oltiin jonkinlaisen järkytyksen vallassa ja keinuteltiin kummallisesti päätä sivusuunnassa hölmistynyt hymy naamalla. Ovenvartijaa toimittava sikhi seisoi asennossa. Puutarhuri ja matkustaja ohjattiin morsiussviittiin, mikä olikin parempi.